Mitä se on se kansanrunous? Pääosin 1800-luvulla, mutta fragmentaarisesti jo 1600-luvulla, kerätty runoaines vaihtelee käyttötarkoitukseltaan villisti. Niitä on laulettu juhlissa, seremonioissa, hyvän onnen ja menestyksen saamiseksi. Viihteenäkin. Runous ja siihen liittyvä rahvaanusko alkoi häviämään Suomesta 1700-luvulla, lähinnä kirjapainon myötä. Luterilainen puhdasoppisuuskin toki auttoi. Kyseessä ei ollut mikään yhtenäinen kaanon, jollaista ”suomalaisesta muinaisuskosta” joskus yritetään leipoa. Periaatteessa samat tarinat saattoivat näyttäytyä eri paikoin hyvin eri valossa. Esimerkiksi Väinämöinen oli jossakin tavallinen miekkasankari, yhtäällä puolijumala ja toisaalla luojajumala. Se kuitenkin kertoo omasta ajastaan, sekä jotakin tarinoiden syntyajasta että sitä myöhemmästä välistä aina tallentamiseen saakka. Yhteneväisyyksiä on vähän joka suuntaan, kuten esihistoriallisia kulttuurikontakteja laajemminkin.
Massojen käsitys kansanperinteestä, ja välillisesti suomalaisesta muinaisuskonnosta ynnä muusta sellaisesta, perustuu lähinnä peruskoulun Kalevalan opetukseen ja metallimusiikin sanoituksiin. Tämä ei ole poikkeuksellista: mielikuvat Talvisodasta perustuvat valtaosin Tuntemattomaan sotilaaseen, joka ei edes kerro Talvisodasta. Ikävä kyllä peruskoulussa opetetaan aivan puuta heinää. Metallimusiikista en tiedä. Esimerkiksi sinä lukijakin luultavasti olet oppinut vision, jossa muinais-Suomeen on väkisin ängetty olympolainen pantheon, jossa 12 jumalaa, yleensä Agricolan hämäläisten jumalten luetteloa, johtaa Zeuksen kaltaiseksi jumalten kuninkaaksi mankeloitu Ukko. Täyttä potaskaa. Siinä on taustalla vanha kulttuurievolutionistinen malli, jossa jokainen uskonto kehittyy sielujen täyttämästä animistisesta maailmasta välimerellisen pakanuuden kautta väistämättä täydelliseen monoteismiin. Näinhän ei tietenkään käy, vaan sen ovat keksineet, yllätys yllätys, monoteismiä harrastaneet sedät. Tässä valossa Uuden ajan alun oppineet yrittivät tarkastella Suomea kreikkalaisen linssin läpi. Tulos oli mitä oli, mutta silti sitä opetetaan vieläkin.
Oma ongelmansa ovat kaunokirjalliset teokset, kuten Kalevala ja Virossa Kreutzwaldin Kalevanpoika, jotka ovat ottaneet ”oikean” kansanrunouden paikan nykyihmisen mielikuvituksessa. Näkemysten tueksi siteerataan Kalevalaa, ei Suomen Kansan Vanhoja Runoja (SKVR), joka on koko tunnetun folklorisen aineiston sisältävä korpus. Kalevalalla ja Kalevanpojalla ei juuri ole päällekkäisyyttä, mutta alkuperäisellä aineistolla on vaikka kuinka paljon. Itse asiassa koko kalevalamitan huudellaan, joukossa myös Siikala, olevan lähtöisin Viron puolelta, roomalaisella rautakaudella muutaman ensimmäisen kristillisen vuosisadan aikana. Puolenkymmentä tarinaa, osa Kalevalastakin tuttuja, tavattiin kaikkialla: Virossa, Inkerissä, Karjalassa ja Suomessa. Näitä on siksi pidetty myyteistä vanhimpina.