Etnofutu

Miten vuosituhat sitten pukeuduttiin?

MATERIAALIT

Alusvaatteet tehtiin luultavasti pellavasta ja nokkosesta. Kyseisten materiaalien huonon säilyvyyden takia niistä ei kuitenkaan ole esihistoriallista aineistoa. Samoin varsinaiset alusvaatteet ovat arvailun varassa – luultavasti ne ovat muistuttaneet antiikin Välimeren tyylejä, joissa naisten rinnat käärittiin sideharsoa muistuttavalla nauhalla ja kaikkien sukuelimet puettiin lähinnä lannevaatteeksi kuvattaviin rakennelmiin. Boksereita muistuttavat lyhyet housut ovat myös mahdolliset: sellaisia käyttivät tsaarinaikana Siperian alkuasukkaat.

Päällysvaatteet tehtiin villasta, ja joissakin tapauksissa nahasta. Rautakautisilla lampailla oli vielä kaksikerroksinen turkki, jossa oli pehmeän villan ohella jäykkiä ulkokarvoja. (Ryder 1981.) Primitiivilampaiden villasta tehty kangas olikin paljon nykyvillaa vahvempaa, ja sitä käytettiin esimerkiksi purjekankaissa. (Cooke et al. 2002: 203.) Nykyään pehmolelun näköisiksi jalostettujen lampaiden villaa jatketaan muovikuiduilla, koska pehmeyden hakeminen on pilannut villan veto- ja hiertolujuuden.

Pellava ja nokkonen ovat luonnostaan lähinnä khakin värisiä. Ne voi valkaista, mutta ilman modernia kemianteollisuutta, ei pysyvästi värjätä. Pellavavaatteet ovat siis olleet varsin vaaleita. Primitiivilampaat sen sijaan olivat nykyisistä poiketen yleensä tummanpuhuvia – harmaita, ruskeita tai suorastaan mustia. (Ryder 1981.) Villan pystyy myös valkaisemaan, ja sen jälkeen vielä värjäämään. Yleisiä värejä olivat sininen ja punainen, (Lehtosalo-Hilander 2001: 13–14.) jotka laihoina liuoksina tuottavat akvamariinia ja terrakottaa. Luultavasti siis villavaatteiden hinnat ovat olleet halvimmasta kalliimpaan tumma–valkea–haalea–kirkas. Vaatteet ylipäätänsä olivat niin työläitä valmistaa ja siis kalliita, että köyhillä on tuskin ollut useaa vaatekertaa. (Jarva & Lipkin 2012.) Villavaatteet on koristeltu pronssilla ainakin 800-luvulta alkaen. (Lehtosalo-Hilander 2000: 241.)

VYÖT

Yleisin haudassa säilynyt vyötyyppi on metallielementein koristeltu nahkavyö. (Lehtosalo-Hilander 2000: 248.) Tyypin alaluokka on helavyö, jossa vyön metalliruuduista roikkuu vielä erillisiä koriste-elementtejä. Osassa hautoja on kuitenkin vyöllä kannettavat esineet, mutta ei säilynyttä vyötä. (Lehtosalo-Hilander 2000: 247.) Kyseessä lienee siis tsaarinajaltakin tuttu villainen kangasvyö, rautakauden kontekstissa lautanauhasta tehtynä.

Kuriositeettina voidaan mainita helavyön olleen Volgan yläjuoksulla alunperin naistenvaate, kun taas lännempänä – Viron saarilla ja Pohjanmaalla vieläkin – siitä tuli miestenvaate. (Lehtosalo-Hilander 2000: 246.)


Mitä täältä löytyy?

Tämällä sivulla on katsaus Suomenkin edustaman koilliseurooppalaisen kulttuuripiirin kangasvaatteisiin. Se varsinainen etnofuturismi, jossa näistä tulee elävää kulttuuria, löytyy omalta alasivultaan. Samoin alkuperäisteos Muodin etnofuturismi löytyy omaltaan.

ALUSVAATTEET

PAITA

Miesten ja naisten paidat ovat periaatteessa hyvin samanlaisia – ne eroavat lähinnä koristelultaan. Näin siis tsaarinaikana, sillä esihistorialliset pellavavaatteet eivät säily oikeastaan koskaan. Säilyvät osat ovat villaisia koristeita – kiinni ommeltuja nauhoja tai koruompelua. Joissakin tapauksissa villaisia koristeluja säilyy myrkyllisen pronssihomeen suojaamana soljen tai korujen ympäriltä. Muinaiskappaleista jää siis avoimeksi leikkaus, jonka on perinteisesti – kuten tässäkin – tulkittu olleen samanlainen, kuin tsaarinajan kielisukulaisillamme. Tuoreet löydöt Etelä-Viron Siksälässä ovat tukeneet tätä, nimittäin siellä vahvistui 1920-luvun hypoteesi, että itämerensuomalaisillakin naisilla olisi ollut selän ylittävät koristelut Volgan varren tapaan. (Laul & Valk 2007: 59.)

Miehillä koristelu oli minimalistinen: paidan hihansuut, kaulus ja helma. Tsaarinajan marilaisilla koristelu ulottuu myös selän yli. (Manninen 1929: 224–225.) Naisilla koristelua on enemmän – raitoja kauluksesta helmaan tai hihansuihin, raitoja tai kierroksia selässä. (Manninen 1929: 175, 224–225; Laul & Valk 2007: 57.) Osa nauhakoristeista on niissä kohdissa, joista vaate rispaantuu eniten, kuten hihansuissa. Nauhat on helppo vaihtaa uusiin, joten niillä on hyvinkin käytännöllinen funktio. Miten yleistä nauhakoristelu oli? Se on epäselvää. Tsaarinajalla kaikki vaatteet olisi kaanonisesti pitänyt kirjoa, mutta valokuva-aineisto osoittaa, ettei näin todellisuudessa käynyt. Esihistoriassa Skandinaviasta tunnetaan koristelemattomia vaatteita, mutta toisaalta Dürrnbergin suolakaivokseen 200-luvulla kuolleella orjalla oli nauhat hihoissaan. (Knudsen & Grömer 2012.)

Paidan leikkaukseen on kaksi vaihtoehtoa: joko skandinaavimalliin heti hihojen levitysruutujenalta alkaisivat levityskiilat, joilla paidasta tulee lähinnä mekon mallinen, tai volgalaismalliin lantiolla on halkiot, jolloin eteen ja taakse jää irtonaiset paneelit. Ehjien vaatteiden puutteessa tätä on mahdoton sanoa. Umpinainen olisi lämpimämpi, mutta itse pidän halkioita kauniimpina. Piirroksissa esiintyy molempia. Helmat ovat luultavasti ulottuneet puoleen reiteen–polven yläpuolelle. Paitaa on pidetty housujen päällä, ja sen kaulus ainakin ajoittain molemmilla sukupuolilla suljettu soljella. (Laul & Valk 2007: 59; Lehtosalo-Hilander 2001: 27.) Volgan varrella solkea kauluksessa käytettiin vielä keskiajalla. (Lehtinen 1999: 23.) Luultavasti jo rautakaudella käytettiin pystykaulusta, mutta siitä ei ole suoria havaintoja ennen tsaarinaikaa.

Vasemmalla rintapuolella kauluksesta helmaan ulottuvat raidat, selkäpuolella nauhat hihaistutukseen saakka. Kolmessa oikeanpuoleisessa halkiollinen helma.


HOUSUT JA MUU JALKOIHIN MENEVÄ

Suomalaisalueilta ei ole housuaineistoa, joten joudutaan toimimaan epäsuoran aineiston varassa. Housut on selvästi ollut olemassa, koska säärystimien kiinnittämiseen käytetyistä lautanauhoista on havaintoja. Liivinmaalta säärystimet tunnetaan naisiltakin (Mägi & Ratas 2003: 213.) – ja siten myös näkyvät housut, koska pronssikoristeltuja sääriä ei missään nimessä peitettäisi pitkän hameen alle, ja tuskin kukaan pukisi karkean öljyisiä primitiivivilloja ihoansa vasten. Samoin pisimpään omassa uskossaan sinnitelleet marit ja mordvalaiset naiset sonnustautuivat housuihin vielä keisarivallan kaatuessa. (Mägi & Ratas 2003: 213.)

Housuissa on paneelirakenne, jossa edessä ja takana on suuret paneelit, joihin lahkeet kinnittyvät. Rakenne jättää paljon liikkumavaraa, ja nykyisistä muotihousuista poiketen niissä pystyy kyykistymään ja kiipeilemään täysin vapaasti. Lisäksi silloin ei tarvitse istua sauman päällä, mikä olisi luultavasti aika mukavaa hevosen selässä istuessa. Skandinaviassa tunnetaan sekä säärestä tiukkoja muotihousuja että lähes prässihousuja muistuttavia, leveitä malleja. Leveät housut nähdään lähinnä merimatkoja esittävissä kaiverruksissa, joten kyseessä voi olla varhaisen uuden ajan merimieshousujen tapainen keino suojata jalkoja pärskyiltä.

Kengät ovat olleet nahkanilkkurit. Kunnon löytöjä ei Suomessa eikä Virossa niistäkään ole, joten olen piirtänyt skandinaavimalleja. Saappaista ei ole mitään havaintoja, vaan arvokkaat jalkineet ovat olleet pronssikoristeet säärystimissä. Säärystinten tiedetään olleen jalkarättimalliset säilyneiden kiinnitysmekanismien takia – skandinaaveille tyypilliset sideharsosäärystimet kiinnitettiin huipulta erityisillä koukuilla, joita ei haudoissa näy. Jalkarättityypin voi sen sijaan sitoa kiinni nauhoilla, joista on havaintoja. (Lehtosalo-Hilander 2000: 254.) Allekirjoittaneen jalan saa käärittyä noin 1½ metriä pitkään kankaaseen, ja 1800-luvun Volgalla naisten säärystimet olivat jopa 3 metriä pitkät. (Manninen 1929: 182, Lehtinen 1999: 20.) Paksuksi käärittyä säärtä pidettiin niissä piireissä kauniina, ja samaa näköä on permiläisissä 700–800-luvun jumalattaria esittävissä pronssikoruissa. Tervettä ja vahvaa naista typifioiva hedelmällisyysjumalatar on kapea uumalta, mutta kädet ja jalat ovat kuin puunrungot. (Autio 2001: 175.) Ehkä rautakauden kauneusihannetta voisi siis etsiä naisten painonnostokilpailuista?

Vasemmalla kapeat, erityisesti Thorsbjergin suohousuja muistuttavat housut säärystimillä ja ilman. Oikealla leveämpilahkeinen, merimieshousuja muistuttava malli.

Päällysvaatteet

TAKKI

Takeissa on pari selkeää mallia: umpinainen ja avonainen takki. Umpinainen tunnetaan erityisesti Virosta. (Mägi & Ratas 2003: 219.) Keskeltä avonainen vaikuttaa olleen yleisempi tyyppi – niitä on suljettu joko vyön ja soljen (Appelgren-Kivalo 1907: 57.) tahi kulkusnappien avulla. (Lehtosalo-Hilander 2000: 253.) Nappeja itsessään on tehty jo kivikaudella, mutta silloinkin niillä lähinnä koristeltiin, ja meille niin tuttu varsinainen vaatteiden sulkeminen on selvästi toissijainen käyttötarkoitus. Miehillä ja naisilla oli erilaiset kilikellot: naisten kellot kilkattivat hellän sointuvasti, kun taas levymetallista tehdyt miesten ja hevosten kellot lähinnä kolisivat. (Raitio 2006.) Kellojen ääni antoi hallitseville yhteiskuntaluokille omanlaisen ilmapiirinsä, mikä ilmiönä ei ole meistä edes kovin kaukana – kantaraudat jyskyttivät militarismia Euroopassa vielä elävän muistin aikaan, Venäjällä vieläkin.

Takkeja löytyy myös naistenhaudoista, mutta harvemmin. (Laul & Valk 2007: 59.) Takit lienevät paitojen tavoin olleen miehillä ja naisilla aika samanlaiset koristelua lukuunottamatta. Virosta tunnetaan myös joitakin hautaan pantuja nahkatakkeja, joissa oli villaisten kanssa samanlaiset  leikkaukset. (Laul & Valk 2007: 59.) Nahkatakkeja on varmasti käytetty kaikkialla, onhan eläimiä jatkuvasti tapettu, mutta niillä ei vaikuta olleen hauta-asulta vaadittua arvoasemaa. Ehkä nahkaa on pidetty työpukujen materiaalina?

Tsaarinajalla Itä-Suomessa pidettiin napittomia, polvimittaisia takkeja, jotka lienevät aika lähellä esihistoriallisia malleja. (Kaukonen 1985: 197.) Idässä venäläismäiset nilkkamittaiset kauhtanat olivat korvanneet miestenmuodissa vanhat mallit, mutta naiset käyttivät vielä polvimittaisia. Udmurteilla halkio oli samoin keskellä, mutta mareilla ehkä venäläismäisyytenä vasemmalla rinnalla. (Lehtinen 1999: 41.) On kuitenkin mahdollista, että selvästi toiselle puolelle ulottuva rinnus oli käytössä jo varhemmin – eräässä hautauksessa on epäselvää, onko solki ollut alunperin sivulla, vai onko se kuluneen vuosituhannen aikana valunut sinne.

Vasemmalla umpimallinen takki, oikealla keskeltä avonainen. Umpimallisessa on väistämättä suurempi kaula-aukko ja löyhempi leikkaus.

VIITTA

Miesten ja naisten viitat olivat pääpiirteiltään samanlaisia: kankaisia, reunoilta koristeltuja suorakaiteita. (Laul & Valk 2007: 51–56.) Niiden koko kuitenkin vaihtelee suuresti alueittain – pienimmillään vatjalainen õlkaliina saattoi olla vain vähän nykyaikaista kaulaliinaa suurempi. Suurimmillaan viitta saattoi puettuna ulottua lähes maata viistämään. Pienet viitat sopivat lähinnä kaulan suojaamiseen, kun taas suurempia kappaleita arvellaan käytetyn keikailun ohella esimerkiksi sadetakkina ja makuupussina. Naisten viitat olivat miesten kappaleita runsaammin koristeltuja. (Appelgren-Kivalo 1907: 45.)

Naisilla viitan kiinnitys oli nykyihmiselle tuttu: pitkä sivu niskaan ja soljella kiinni. Tarvittaessa roikkumaan jäävät reunat voi kauhoa syliin, jolloin käsiä voi jopa käyttää. Miehillä tavataan kahta tapaa: sivuttain solki olalla ja sivuttain solki kainalossa, joista jälkimmäinen on uudempi muoti. (Lehtosalo-Hilander 2000: 248; Lehtosalo-Hilander 2001: 81.) Solki olalla tuottaa ponchomaisen vaikutelman, ja on selvästi lämpimämpi ja käytännöllisempi. Solki kainalossa tuotaa toogamaisen vaikutelman, mutta on aika epäkäytännöllinen. Oikeaa kättä ei nimittäin mitenkään saa lämpimäksi. Voisi siis kuvitella, että vanha tyyli pysyi matkustaessa ja töitä tehdessä suositumpana, kun taas uusi tyyli sopi paremmin patsasteluun.

Naisten viitoissa oli selvästi enemmän pronssikoristelua, esimerkiksi koristeruutuina liinan nurkissa ja reunoilla. Miehiltä viitta meni keskiaikaa myöten pois muodista, mutta naisilla sitä tavattiin vanhanmallisena vielä Liivinmaalla 1500-luvulla. (Laul & Valk 2007: 49.)

Tietyssä mielessä viitan alle voisi laskea pakkas- ja itikkahuput, joita tunnetaan rautakauden Skandinaviasta ja tsaarinajan Itä-Suomesta sekä Komista. Kiinteään, tiukahkoon huppuun kuuluu rinnalle ulottuvat liepeet – pellavaisena mallina se pitää itikat yllättävän kaukana käyttäjän naamasta. Olen käyttänyt sellaista maastotöissä, ja se suojaa aika lailla samoin kuin moderni itikkaverkko, mutta antaa hengittää vapaasti.

Keskikokoisia viittoja: vasemmalta naisten ja vanha sekä uusi miesten kiinnitys.

KOSTO

Itä-Karjalassa koston tai päällyssovan nimellä tunnettiin polvimittainen, hihaton villavaate – ikään kuin valtavan pitkä liivi. Tsaarinaikana sellaisia pidettiin Karjalassa naistenvaatteina ja Udmurtiassa miestenvaatteina. (Manninen 1929: 50, 248.) Virossa niitä pitivät molemmat sukupuolet vielä uuden ajan alussa. (Mägi & Ratas 2003: 212.) Hautalöydöissä tunnetaan villaisia päällysvaatteita, jotka olivat ei-pitkähihaisia (Lehtosalo-Hilander 2001: 79–80.) – säilynyttä materiaalia on niin tipoittain, että hiha on voinut päättyä mihin tahansa olkapään ja kyynärpään väliin. Periaatteessa kyseessä voisi siis olla myös skandinaavityylinen T-paitatakki, mutta historiallisen aineiston valossa kosto on uskottavampi.

Hihattomat päällysvaatteet ovat yleisiä kautta historian, ja näkeehän nykyäänkin hihattomia untuvatakkeja. Äkkiseltään voi ihmetellä, mitä järkeä niissäkin nyt on. Pellavavaatteet kuitenkin lepattavat +10 asteen tietämillä tuulessa ikävän kylmästi, mutta vain mahasta ja reisistä – kädet ja sääret pysyvät yllättävän mukavina. Tuulta pitävä kosto siis lienee ollut välikausivaate, jota on voinut syksystä ja alkukeväästä tarvittaessa yhdistää viittaan.
Vasemmalla umpinainen, oikealla halkiollinen malli.

ESILIINAT

Koristeltuja esiliinoja tavattiin vielä elävän muistin aikaan Lapissa. Nykyihmiselle sotkeentuvan vaatteen koristeleminen tuntuu kummalta, mutta myös pyyhkeitä on koristeltu maailman sivu. Osaltaan esiliina onkin rituaalipuhtauden merkki. Tavallisen esiliinan ohella tunnetaan mutkikkaampiakin viritelmiä: Tsaanrinajan vatjalaiset ja keskiajan muromalaiset Moskovan kulmilla pitivät vyön ympäri kaksin kerroin taitettua liinaa. (Manninen 1929: 104–105.) Virossa ja Mordvassa puolestaan käytettiin yhtä aikaa kahta esiliinaa – toinen edessä ja toinen takana. (Mägi & Ratas 2003: 216; Männinen 1929: 174–175.) Vatjassa ja Mordvassa lisäksi koittanoita, jotka ovat vyöltä takaviistossa roikkuvat pitkät koristepaneelit. (Manninen 1929: 93–94, 174–175.) Inkeroiset käyttivät vielä hurstut-hametta, jossa kiinteiden koristepaneelien avulla matkitaan kahden esiliinan vaikutelmaa. (Manninen 1929: 96–97, 104.) Ikävästi sekä koittanoiksi että hurstutiksi sanotaan kuitenkin eri alueilla aivan eri vaatteita.
Vasemmalla pelkkä esiliina, oikealla inkerin hurstut ja koittanat.

SOLKIMEKKO

Skandinaavityylistä mekkoa tavataan yleisesti Etelä-Suomen ja Pohjois-Viron myöhäisrautakautisissa haudoissa, mutta ei muualta. (Laul & Valk 2007: 79; Mägi & Ratas 2003: 212.) Viitan tavoin kyseessä on suuri suorakulmio, joka kiinnitetään kupurasoljilla hartioille ja vyöllä vyötärölle. Toinen kylki jää auki, ja alla olikin pitkä alusmekko. Tämä ei kuulu edellä olevaan sarjaan, vaan vaikuttaa pikemminkin keskiajan länsieurooppalaisen nilkkamittaisten mekkojen tyylin sivuhaaralta.

Solkimekkoon liittyy käytännössä koko rintamus erilaisia riippuvia metalliosia, sillä kysessä on luultavasti yksinomaan juhlavaate.

KOKONAISUUKSIA


Vasemmalla: Nahkanilkkurit, pellavasäärystimet, tummat villahousut, lautavyö, pellavapaita ja sininen villatakki. Takin väkevät värit vihjaavat herran olevan varsin varakas.

Oikealla: Nahkanilkkurit, pellavasäärystimet, tummat villahousut, terracotta-kosto, helavyö ja tumma viitta. Luonnon- ja haaleat värit, kuitenkin pronssikoristeiden seurana, viittaavat neidin tulevan toimeen vähintään kohtuullisesti. Helavyö naistenvyönä viittaa Volgan latvoille ja pieni vatjalaisviitta Inkeriin. Kokonaisuus voisi mennä Ilmajärven eteläpuolen asukista.

BIBLIOGRAFIA

Appelgren-Kivalo, H. (1907) Suomalaisia pukuja: myöhemmältä rautakaudelta. Helsinki: Tilgmann.

Autio, E. (2001) The Permian Animal Style. Folklore Vol. 18&19: 162–186.

Cooke, B. et al. (2002) Viking woollen square-sails and fabric cover factor. The International Journal of Nautical Archaeology (2002) 31.2: 202–210.

Jarva, E. & Lipkin, S. (2012) Ancient textiles were expensive. How do you know that? The XII Nordic Theoretical Archaeology Group.

Knudsen, L. & Grömer, K. (2012) Discovery of a new tablet weaving technique from the Iron Age. Archaeological Textiles Review No. 54: 92–97.

Laul, S. & Valk, H. (2007) Siksälä : a community at the frontiers : Iron Age and Medieval. Tartu: University of Tartu/Högskolan på Gotland.

Lehtinen, I. (1999) Marien mekot : volgansuomalaisten kansanpukujen muutoksista. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura.

Lehtosalo-Hilander, P.-L. (2000) Kalastajista kauppanaisiin : Euran esihistoria. Eura: Euran kunta.

Lehtosalo-Hilander, P.-L. (2001) Euran puku ja muut muinaisvaatteet. Eura: Euran Muinaispukutoimikunta.

Manninen, I. (1929) Suomensukuiset kansat: kuvauksia esineellisen kulttuurin alalta. Porvoo: WSOY.

Mägi, M. (2003) Eesti aastal 1200. Tallinna: Argo.

Rainio, R. (2006) Jingle bells, bells and bell pendants – listening to Iron Age Finland. ICTM Study Group on Folk Musical Instruments. Proceedings from the 16th International Meeting.

Ryder, M. (1981) A survey of European primitive breeds of sheep. Ann. Génét. Sél. anim., 1981, 13 (4): 381–418.
Tältä silvulta löytyy oppaan ensimmäinen osio hieman laajennettuna. Uusi tieto ilmestyy myös tänne, sikäli kuin sitä omissa kokeiluissa tai muuten käy ilmi.

Oppaasta löytyy painosyistä vain tiukkaa asiaa lähdeviitteineen, mutta tässä mahdun esittämään myös sivuseikkoja.