Etnofutu

Myyttirunous ei ainoastaan anna tietoa maailman rakenteesta ja synnyistä syvistä, vaan sitä voidaan käyttää hyvin konkreettisesti arkielämässä. Lukuja esitettiin hartaan hiljaa mumisten. Maailman ilmiöitä uskottiin voitavan hallita, jos niiden synty tunnetaan. Jos tietää miten jokin ilmiö toimii, sitä voi hallita. Tämä ehkä kuulostaa fysiikan perustutkimukselta, ja perusajatus onkin sama. Myyttiset synnyt eivät vain olekaan totta. Maailman hallinta nimenomaisesti tiedon siivittämänä onkin taikuuden saralla uralilaisuudelle leimallinen. Yleensä eurooppalaiset loitsut ovat mekaanisesti vaikuttavia hokemia, jotka toimivat tarkkaa litaniaa hokemalla. Sen sijaan tässä synty toimii diagnostiikkavälineenä, jolla selvitetään käsiteltävän ilmiön rakenteen kautta ongelman syy, johon voidaan sitten puuttua. Pohjimmiltaan loitsun voima tulee tietäjän sisältä, kun taas loveen langetessa voima tulee jännästä taikamaailmasta. Loitsiminen onkin periaatteellisella tasolla nykyihmiselle helppoa käsittää. Kyseessä on oikeastaan muistisääntö. Lukuja luettiin arkipäiväistenkin töiden jouduttamiseksi, esimerkiksi. Hiiden hirven hiihtoa oikeasti hiihdettäessä.

Kauempana arkitodellisuudesta on loveen lankeaminen. Šamanistinen happotrippi ja syntyjen tietäminen esiintyvät myyttiaineistossa erillisinä ja jopa vastakkaisina. Väinämöinen ei koskaan syö sieniä ja muutu eläimeksi, mutta sen sijaan paha Lovetar tekee juuri niin. Ihmisten maailmassa ero ei ole niin selvä. Tietäjien, joiden nimen perusteella pitäisi nimenomaan tietää asioita, tiedetään seikkailleen transsissa muitta mutkitta. Loveen langettuaan tietäjän, tai noidan, joka sanana alkujaan palautuukin juuri tietämiseen, henki irtoaa ruumiista. Henki voi sitten matkata ties minne, esim. taivaankantten väliin tai päälle, tai olla tekemisissä muiden henkien tai haltijoiden kanssa. Niitä saattoi pyytää auttamaan itseään tai muita, tai vastaavasti häiriköimään muita. Eräskin Antti Tokoi joutui raastupaan 1600-luvun Keski-Pohjanmaalla kerskuttuaan voivansa nostattaa karhut ja sudet vihollistensa elinkeinoa tuhoamaan. Käkisalmen läänissä Karjalassa valtaosa noitaoikeudenkäynneistä kohdistuikin juuri vanhan kaartin noitiin, miespuolisiin tietäjiin tahi šamaaneihin. Tietäjän taito periytyi useimmiten suvussa, mutta kyllä sen pystyi vieraaltakin oppimaan.

Uhraaminen haltijoille tai vainajille tapahtui pyhissä lehdoissa, jossa lehto siis on harvinainen, runsasravinteinen lehtimetsäbiomi. Suomen pinta-alasta lehtoja on noin prosentti, joten niiden mystisyys selittyy helposti harvinaisuudella. Suomesta viimeiset pyhät lehdot tuhottiin 1700-luvulla, mutta Volgan varressa niitä vielä esiintyy ja käytetäänkin. Perminsuomalaiset udmurtit vieläpä käyttävät lehtojaan täysin samoin kuin 1800-luvun savolaiset. Uhrilehtoihin liittyi poikkeuksellisen ympäristön ohella uhripaikka: kivi, puu tai aitta. Vaikka lehdot tuhottiin jo 1700-luvulla, uhripaikkoja käytettiin vielä pitkään. Savossa touhu jatkui erityisen pitkään. 1860-luvulta tunnetaan uhripuu, johon paitsi ripustettiin karhunkallot, sen juurelle myös vietiin ruokauhrit vainajille. Kuppikivillä uhraamista tavattiin Savossa jopa 1900-luvun puolella. Uhripaikat olivat kylä- tai jopa perhetason käytössä. Niitä käytettiin erityisesti omien esi-isien palvontaan. Manalaan päästäkseenhän piti hankkiutua Mustalle joelle asti omin voimin, eivätkä läheskään kaikki sinne asti vaivautuneet. Esi-isät saattoivat auttaa tai rankaista nuorempia sukulaisiaan, joten heitä ei kannattanut unohtaa tai suututtaa. Uhripuulla oli kohtalonyhteys omistajiinsa, ja sen kaataminen teki hallaa talon tai suvun väen terveydelle.