Rahaa voi olla vain jos sillä tekee jotakin. Kaukokaupan poliittisen vellonnan myötä 400-luvun lopulla ottamat osumat romuttivat myös rahatalouden. Germaanien miehittämässä Länsi-Euroopassa kauppa toimi vastavuoroisuusperiaatteella. Vastapuolelle annettiin ”lahja,” jonka toinen korvasi joko palveluksin tai vastalahjoin. Käytännössä kaukokauppa tapahtuikin arvotavaran muodossa. Eliitti sai uusia tuloja lähinnä ryöstösaaliin avulla. Köyhiltä ei pystynyt käytännössä ottamaan mitään pois antamatta jotakin takaisin. Tämä on tietysti herrain silmissä selvä epäkohta. Kaarle Suuri pyrki osittain onnistuneestikin korvaamaan järjestelmää verotuksella 700-luvun lopulla. Jatkuvassa sotimisessahan on aina häviämisen vaara. Historiallinen veronkeruu jaetaan usein kahtia, veroihin ja vuokriin. Vuokralla tässä tarkoitetaan henkilökohtaisesti maksettavaa veroa, joka usein liittyy aristokratiaan. Torppari on isännän vuokralainen, ja joutuu useimmiten tekemään tietyn määrän työpäiviä isännän hyväksi. Verolla tarkoitetaan yleisluontoista veroa, joka kerätään yleisesti kaikilta, vieläpä nimenomaan kruunun kassaan, joko rahana tai tavarana. Kysymys on siis käytännössä siitä, käykö talonpoika pakkotöissä paronilla vai antaako osan sadostaan pois.
600-900-luvuilla tapahtui siirtymä lahjanvaihdosta rahakauppaan. Eräs ongelma rahataloudessa oli kuitenkin tavaran luovutettavuus. Esimerkiksi pyhäinjäännökset olivat täysin luovuttamattomia. Rahasäkin kanssa kirkkoon menevä olisi poistunut kaaressa ikkunasta.Vaihtotaloudessa sen sijaan pyhän esineen saattoi antaa pois, jos siitä sai vastineeksi jotakin sen arvolle sopivaa. Suurin osa maailmasta on kuitenkin luovutettavaa: karja, ruokavarat, korut ja niin edelleen. Raha oli täysin luovutettavissa, koska sillä ei ollut omaa arvoa. Varsinainen arvon mitta olivat ruokatavarat, karja ja maa. Itse asiassa metallirahan arvo pönkitettiinkin oikeasti hyödylliseen tavaraan. Frankfurtin konsiilissa 793-4 uusi dinaari määritettiin arvoltaan vastaamaan tilavuusmittoja viljaa. 1 mitta kauraa oli 1 dinaari, 1 mitta ohraa 2 dinaaria, 1 mitta rukiita 3 dinaaria ja 1 mitta vehnää 4 dinaaria. Yksi lehmä oli 12 dinaarin eli 1 soliduksen arvoinen.
Vakinaisten kauppapaikkojen (myöh. kauppalat) kulta-aika sijoittui varhaiseen rahatalouteen. Vanhimmat infrastruktuurilliset kauppapaikat sijoittuvat 600-luvulle, ja ne pysyivät käytössä noin 800-luvun puoleen. Sitä ennen kauppaa käytiin useimmiten luonnonsatamissa. Suurin osa kiinteistä kauppapaikoista sijaitsi rannikolla ja oli käytännössä kauppasatamoita. Rakennettujen kauppaloiden ohella oli kuitenkin myös sisämaakauppapaikkoja, joissa käytiin pari kertaa vuodessa markkinoilla. Toisin kuin kauppaloissa, näissä ei ollut kiinteää infrastruktuuria, mutta kolikoita on jäänyt maastoon sitäkin enemmän. Luultavasti kyseessä on ollut historiallisena aikana joidenkin Amerikan intiaanien harrastama sosiaalinen teatteri, potlatch, jossa yhdistyy uhriseremonia ja pidot. Potlatchissa eliitti poltti varallisuutensa suuren yleisön kestittämiseen ja näin kilpaili keskenään arvovallasta. Tietysti eniten jäätelöä tarjonnut ja isoimmat setelinipun nuotioon viskannut oli isoin herra. (Tämä ei edes ole vitsi. Perinne jatkui Amerikassa paikoin varsin pitkään.) Sisämaapaikat olivat rajamailla, eivät kenenkään kotona. Mahdollisesti Suomessakin Maanselän hopea-aarteissa on kyse samasta touhusta. Maanselkä olisikin Iin ja Oulun sekä toisaalta Vienan Kemin latvojen kohtaamispaikkana hyvä markkinapaikka.
Rahan standardointi 800-luvun alussa käy yksiin laajentuneen omistuskäsityksen kanssa. Samoihin aikoihin alkaa ilmestymään rajamuureja, pellot aidataan ja palatseihin asennetaan lukkoja. Miekat koristellaan entistä persoonallisemmin ja keskuspaikat linnoitetaan. Samalla keskusvalta voimistuu pitkästä aikaa. Siinä missä 800-luvun Tanskassa oli yksi keskuspaikka ja sillä vaikutuspiirissään muutama kauppala, jotka olivat suoraan yhteydessä maalaiskyliin, 900-luvulla pykälät olivat kasvaneet kolmesta neljään ja 1100-luvulla jo viiteen. Skandinaviassa osansa tässä hierarkian kehityksessä on toki uudella uskonnollakin (johon palataan myöhemmin keväällä). Olennaista on kuitenkin erityisesti se, miten työnjako ja tuotannon erikoistuminen kasvoivat varhaiskeskiaikaa myöten. Ruuantuotannon kasvu ja erityisesti uuden tekniikan mahdollistama huonompien maiden uudisraivaus johtivat ruokaylijäämän nopeaan kasvuun, jolloin osa väestöstä saattoi keskittyä mm. tekstiilien ja keramiikan systemaattiseen tuotantoon. Sydänkeskiajalle tultaessa käsityöläiset olivat jo muodostaneet kiltoja, joilla oli yhteiskunnassa huomattava valta. Kuten tavallista, kopissa on viisi munaa ja kymmenen kanaa, ja tutkijat hakkaavat päätään yhteen siitä, mikä ilmiö olisi perimmäisin tai alkuperäisin.