Meillä on nykyään hieno nimi sille, että valtaapitävät ja alamaiset pelaavat toistensa pussiin. Sitä sanotaan korruptioksi, ja ystävänpalveluksia valtionhoidossa pidetään silkkana rikoksena. Korruptionvastaisuus on uusi ilmiö, joka perustuu käsityksiin persoonattomasta hallintokoneistosta ja vallan jakamisesta. Aikanaan valta oli kuitenkin aina tietyllä ihmisellä, jolla oli, aivan kuten nykyisinkin, ystäviä ja tuttavia, jotka tätä auttoivat ja joita tämä vuorostaan auttoi. Kohtuullisen puhtaassa muodossa tällainen henkilökohtainen poliittinen järjestelmä tavattiin 1000-luvun Islannissa, jonka kirjalliseen aineistoon suurin osa aiheen tutkimuksesta Euroopan yhteydessä perustuu. Ilmeisesti kyseessä on ollut ainakin germaaneille tyypillinen laitos, sillä viitteitä samantyyppisestä meiningistä on mm. sakemannien johtamasta Kaarle Suuren valtakunnasta. Ranskassa touhu kuitenkin pyrittiin lopettamaan jo 700-luvulla, koska se ei ole kovin edullista suurvallan hallitsemisen kannalta.
Yksinkertaisimmillaan ajatus on se, että vapaiden miesten välillä on vain ystävyyssuhteita. Talollinen ei maksa päällikölle veroja, eikä päällikkö suojele tätä, minkään instituution osana, vaan koska he ovat keskenään ystäviä. Periaatteessa päällikkö voisi nykypoliitikon tavoin ottaa vastaan talollisen ruuat ja jättää tämän sitten oman onnensa nojaan, mutta silloin hän jäisi talolliselle velkaa. Velan korvaamatta jättäminen olisi häpeällistä, mutta olennaisinta on se että kaikki alaisuussuhteet toimivat tällä periaatteella. Toisin kuin paronin tai kansanedustajat, ystävänsä voi valita. Huonoa ystävää ei ole pakko totella, ellei tälle ole velkaa. Jos päällikkö siis näyttää muiden silmissä epäluotettavalta idiootilta, hän lakkaa äkkiä saamasta varoja ja voimia oman pihansa ulkopuolelta.
Vaikka viikinkiaika on arabihopean kulta-aikaa Pohjolassa, rahan tai arvometallien ohella ystäville annettiin lahjaksi sitä sun tätä. Ruokaa, työvoimaa, vaatteita, työkaluja... Kyse ei ole vaihtokaupasta, koska maksua ei suoritettu välittömästi, vaan useimmiten ystäville jäätiin velaksi. Velka saattoi olla maksettavana vuosikausia, ja idiootin leiman sai otsaansa vasta jos sitä kieltäytyi korvaamasta. Eräässä tapauksessa päällikkö antoi puolellaan sotineelle miehelle palkkioksi niin suuret tilukset, että miehen oli pakko olla päällikön puolella taisteluissa, oikeusjutuissa ja ylipäätänsä elämässä kuolemaansa saakka.
Ystäviksi oli mahdollista myös eksplisiittisesti vannoutua, eivätkä poliittiset ystävyydet todellisuudessa juurikaan muodostuneet oikean ystävyyden tavoin. Samoin kuin kummisetä on symbolinen sukulainen, mutta harvemmin oikeasti sukua, symbolinen ystävä oli harvoin sellainen, joka tulisi viikonloppuna vieraisille. Joidenkin päällikköjen tiedetäänkin tehneen yksitellen ystävänkaupat kaikkien sotilastensa kanssa. Se, että näin on joskus muttei aina kannattanut tehdä, viittaa siihen, että tavalliset sotamiehet olisivat pikemminkin renkejä kuin ystäviä, ja mahdollisesti liikkeellä ”ystäviä” huonommilla palkoilla.