Antiikki pyöri tunnetusti orjakartanoiden voimin. Ei olekaan mikään ihme, että varhaiskeskiajan omavaraisten orjakartanoiden uskottiin pitkään vain jatkaneen toimintaansa antiikin puolelta. Asia ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertainen, nimittäin vieläkään mikään tunnettu kartano ei ole niin tehnyt. Ilmeisesti vanhat kartanot itsessään tuhoutuivat, mutta niiden tilalle muodostui pian aivan samanlaisia laitoksia. Kahleet nilkassa -tyyppinen orjuus kuitenkin taantui ja hävisi vuosisatojen myötä. Vanhassa järjestelmässä orjat asuivat parakeissa kartanon yhteydessä ja kävivät sieltä käsin päivisin töissä. Tilanne kehittyi kuitenkin osittain standardoitujen mittojen voimin siihen, että kartanon alaiset asuivat erillään ja maksoivat talolle veroja. Talolla ei siis periaatteessa ollut suoria omistuksia, vaan ainoastaan alamaismökkejä. Yhteydet laitoksen ulkopuolelle pysyivät silti heikkoina. Varsinainen muutos tapahtui 700-luvun lopulla ja 800-luvulla. Lähikauppa laajeni huomattavasti, ja myös kartanolaitos kehittyi mutkikkaammaksi. 800-luvulle tultaessa mökkiläiset sekä pitivät omia talouksiaan että hoisivat (ruots. taksvärkkinä) kartanon maita.
Herraskartanot eivät kuitenkaan olleet ainoita kehittyviä ympäristöjä. Itsenäisissä kylissäkin tapahtui koko kauden ajan. Yleistäen voi sanoa, että 550-luvulta 650-luvulle kylärakenne muuttui yksittäisistä, romahtamispisteeseen asti käytetyistä, taloista kohti pihapiirejä, joissa yhtä aikaa oli käytössä useita asuin- ja huoltorakennuksia sekä kaivo. Jo 600-luvulla esiintyy joitakin muusta kylästä erilleen asettuneita taloja, mutta niiden valtakausi oli 700-luvulla, jolloin kylistä on siirtynyt huomattavasti väkeä piilopirtteihin. Vapaamuotoisen kyläkehityksen loppu käy yksiin aatelin maalaistumisen kanssa. Sekä papit että aateliset valuivat kaupungeista maalle, jonka arvovalta samalla kasvoi. 800-luvulla maalle alkaakin ilmestyä kartanosta erillisiä työväen hoitamia suurtiloja. Varsinainen orjuus oli tässä vaiheessa jo menneen talven lumia, ja maalaiset vaikuttavat jopa olleen mukana levittämässä taksvärkkilaitosta vanhojen kartanopiirien ulkopuolelle. Ainakin talolliset vaikuttavat hyötyneen tilanteesta, maatalojen rakennuskanta nimittäin paranee huomattavasti. Maaseudulla ja maalaisilla oli nyt paitsi taloudellista, myös uskonnollista ja poliittista arvoa. Herrojen saapuminen maalle näkyy myös kyläarkkitehtuurissa. 800-luvulla kyliin alkaa ilmestyä pääkatuja, ja joissakin tapauksissa talot on jopa järjestetty suoriin linjoihin kivisen päärakennuksen mukaan. Erityisesti viljasiilojen määrä kasvaa vuotta 900 lähestyttäessä jatkuvasti.
Siilot osoittavat tietysti tuottavuuden kasvua. Osa siitä johtui tekniikan kehityksestä, mutta myös henkinen ilmapiiri vaikuttaa olleen tulevaisuususkoinen. Eräässä keskikokoisessa kylässä rakennettiin 600-800-luvuilla 200 vuoden aikana 52 taloa, 30 latoa, 10 siiloa, yli 180 majaa ja 55 kaivoa. Jotakin on ollut rakenteilla koko ajan, ja onnelliseen tulevaisuuteen on selvästi uskottu. Jo 500-luvun lopulla Pohjanmeren ympäristössä tuli antiikin karjapainotteisen elinkeinon tilalle 2-vuoroviljely, jossa viljaa ja ruohoa vuototeltiin noin kymmenvuotisella kierrolla. Viljaa kasvatettiin pellolla 2-3 vuotta, jonka jälkeen pelto jätettiin ruoholaitumeksi lopuksi vuosikymmentä. Näin viljantuotanto kasvoi uutta maata raivaamatta. Pian uudisraivauskin tuli kuitenkin mahdolliseksi. Englannissa varhaisin havainto raskaasta härkäaurasta on 600-luvulta. Uusi laite mahdollisti entistä huonompien maiden viljelyn, mutta pakotti myös työnjakoon ja erikoistumiseen. Muun muassa pintaan routineet kivet piti raivata salamavauhtia keväällä. Sama erikoistuminen näkyy myös 600-luvulta alkaen karjataloudessa. Painopiste siirtyy tasaisesta ruuantuotannosta tuotantoon vientiä varten. Jotkut kylät alkoivat tuottamaan villakangasta valtavan paljon oman tarpeensa yli. Samoin 600-luvulla Länsi-Eurooppaan saapuu vesimylly. Käsimylläykseen verrattuna tehokkuusero oli hulvaton. Vuonna 1086 vesivoima tuotti arviolta 30% Englannin käyttöenergiasta. Toscanassa, Pohjois-Italiassa, sijaitsevassa Miranduolon kylässä lasketaan viljaa tuotetun 800 grammaa per nuppi päivää kohti, jonka päälle tulevat vielä karja- ja metsästystuotanto. 800-luvun yhteiskunnassa sekä herrojen että talollisten toimeentulo vaikuttaa olleen tukevalla pohjalla, ja tämä toimeentulon turvallisuus, eliitin maallemuuton tuoman omanarvontunnon ohella, salli yleisen tuotannon tehostumisen.
Erikoistuminen ei nimittäin jäänyt maatalouteen. Teollisuuden tiivistyminen muodosti aivan uudenlaisia tuotantokyliä, jotka puskivat uusiin lähi- ja kaukokauppaverkkoihin metallitavaraa, keramiikkaa ja tekstiilejä. Teollisuuden keskittyminen maaseudulle erottaa varhaiskeskiaikaa sekä antiikista että myöhemmästä keskiajasta, jolloin tuotanto oli kaupungeissa. Alkuteollinen suolantuotanto oli monien uusien ilmiöiden kannalta välttämättömyys. Tuottamattomat munkit luostareissaan hallinnoivat suolankuivattamoja jopa 200 kilometrin säteellä saadakseen säilöttyä ruokaa pöytäänsä. Massatuotanto näkyy voimakkaimmin keramiikassa. 800-luvulla Hollannin Dorestadin kauppalassa jopa 85% keramiikasta tuli Badorfin kylästä, Kölnin kulmilta Reinin yläjuoksulta. Raudantuotanto sen sijaan oli myös paikallista, ja pieniä rautapajoja vaikuttaa olleen joka kylässä.