Muistojemme viikinkiaika on dramaattinen, miekkojen ja laivojen täyteinen seikkailun aikakausi. Seikkailujen taakse piiloutuu poliittisesti mielenkiintoinen aika ja meille vieras vallankäytön menetelmä. Filmeissä varsinkin pahat viikingit elävät diktatorisessa yhteisössä, jossa päällikkö voi tuosta vain käskeä sotaretkiä ja teloituksia. Näin saadaan tietysti aikaan meille tutuin menetelmin jännitystä ja selviä konnia sekä sankareita. Todellisuudessa vallan prosessit olivat sekä mielenkiintoisempia että meidän silmissämme kummallisempia.
Joskus rautakauden skandinaaviyhteisöjä romantisoidaan tavalla tai toisella haluttaviksi, joskus jopa jollakin tavalla demokraattisiksi. Eikä ihmekään, sillä tietyt nykyihmiselle vastenmieliset osat käsityksistämme keskiaikaa ja kristinuskoa, kuten naisten täysin alistettu asema ja valtaapitävien absoluuttinen mahti, puuttuivat esikristillisestä yhteiskunnasta tyystin. On kuitenkin tyypillistä ja virheellistä, että yhteiskunta käsitellään kokonaisuutena, joka on joko hyvä tai paha. Julkkikset ihastelevat ääneen homostelun täytteistä Välimeren antiikkia suvaitsevaisena, vaikka naisilla ei ollut mitään arvoa, ulkopaikkakuntalainen ei voinut ikinä saada äänioikeutta ja ulkomaalainen oli hädin tuskin ihminen. Eikä muuten vastaanottavia homomiehiäkään Kreikassa pidetty paljon minään. Samoin esikristillinen skandinavia oli väkivaltainen orjayhteiskunta, jossa oikeasti köyhiltä ei kysytty mitään, ja joka olisi kokonaisuutena kauhea paikka asua.